17. helmikuuta 2018

Se ulkopuolinen

Joskus jään miettimään, miksi on niin vaikkeeta päästä porukkaan mukkaan. Miksi on niin vaikkeeta tutustua ihmissiin? Miksi niin ussein kokee olevansa ylimääräinen, se joukon ulkopuolinen vaikka antaa itsestään niin paljon kun pystyy? Miksi ryhmäytyminen ahdistaa?

Ulkopuolisuuden tunne saa epäilemmään ja kysseenalaistammaan itteään. Enkö riitä tällaisena? Miksi muut muodostaa vaivatta kaveriporukoita kun itelle se on niin vaikkeeta ja uuvuttavaa? Helposti alkkaa välttelemmään uusia tilanteita joissa täyttyy ryhmäytyä. Miulla oli kovan tahdon ja taistelun takana aloittaa ammattikoulu. Siellä täyttyy ryhmäytyä, siellä leikittään niitä inhottavia ryhmäytymisleikkejä, entä jos kukkaan ei halluu olla miun kaveri, entä jos en pääse porukkaan mukkaan?


Aina ei oo ollu näin. Lukiossa ympärilläni oli ihana joukko mahtavia ihmisiä ja silloin miekin pääsin helposti yhteisöön mukkaan. Ja sitten on työpaikat. Miulle ei oo kertyny vielä pitkäkestoisia työsuhteita, mutta silti lähes kaikissa työpaikoissa oon päässyt kohtalaisen hyvin porukkaan mukkaan. En oo kokenu suuria vaikeuksia päästä osalliseksi tiimeihin. Ammattikouluissa tilanne on ollu eri. Vaikka yritän olla ystävällinen, kohtelias ja mukava kaikille, koen paljon ulkopuolisuutta. Kyllä miulla kavereita on. Mutta ei sellaista yhteisöllisyyden tunnetta, ryhmään kuuluvuutta kuin voisi olla. Tuntuu, että työpaikoilla vedetään paremmin yhtä köyttä, eikä niissä oo tarvinnut pinnistellä niin paljon tullakseen hyväksytyksi ja osaksi ryhmää.

Luonteenpiirteeni selittää tätä jonkun verran, mutta ei kokonnaan. Oon rauhallinen, sivusta seuraaja, enkä oo ensimmäisenä pitämässä melua itestäni. Ryhmäytymistilanteessa käyttäytymiseeni vaikuttaa paljonkin, millaisia muut ihmiset on. Jos hiljainen ihminen saa rohkaisua muilta ja häneen otettaan kontaktia, niin silloin hiljaisemman on huomattavasti helpompi tulla ulos kuoresta. Päinvastoin, jos ryhmä on täynnä omalla egolla ylpeileviä ja vahvoja ihmisiä, voi hiljaisemman olla hankalaa päästä osaksi ryhmää. Mutta ujoudestani huolimatta mie koen pärjääväni vieraidenkin ihmisten seurassa. Vaikka en siis ole luonteeltani sosiaalinen, miulla on kuitenkin sosiaaliset taidot.


Luulen, että ennakkoluulot selittää myös osan tästä. Kyllähän meistä jokainen tekkee jonkunlaisen oletuksen uusista ihmisistä. Miekin teen niin. Ikävää se on vaan siinä vaiheessa, jos uudet tuttavuudet jää kokematta, koska jompi kumpi ei viitsi ottaa selvää mitä pinnan alla on. Tai jos ryhmässä toimiminen takkuaa siksi, ettei anneta toiselle tilaisuutta tai viitsitä tutustua. Kuten varmasti kaikilla, myös miun olemus kotona verrattuna julkisiin paikkoihin on ihan erilainen. Kotona pystyn olemmaan 100% oma itteni, mutta ulkomaailmassa en paljasta läheskään kaikkea. Se, millainen esimerkiksi koulussa oon, kertoo miusta hyvin vähän. Oon sen lisäksi todella paljon muutakin.

Kiusaaminen jätti arvet. Kiusaajat ei pitäny minnuu missään arvossa ja lopulta uskoin sitä itekkin. Mutta en usko koulukiusaamisen selittävän nykyhetken tilanteita. Oon päässyt siitä jo yli, oon antanut anteeksi ja jatkanut elämää. Mutta ehkä joku pienen pieni arpi miussa yhä on, joka ei tuu koskaan parantummaan. Ja se arpi tekkee miut hyvin varovaiseksi ihmisiä kohtaan. Välillä on tosi vaikkee päästää ihmissii lähelle.


Ja sitten on tietysti ne kemiat. Kaikilla ne ei vain kohtaa, ja ymmärrän sen ihan täysin. Meitä on niin erilaisia, että olisi mahottomuus että kaikki tulisi juttuun keskennään. Mutta toimeen pittää silti tulla. Kaikki ryhmässä olijat pittää ottaa mukkaan porukkaan, vaikka ei kaikista pitäiskään. Ja toisinnaan taas elämäntilanteet vaikuttaa. Ei sitä kukkaan oo jatkuvasti vastaanottavainen uusille ihmisille. Jos on vaikka vaikea elämäntilanne, niin sehän heijastuu kaikkeen. Esimerkiksi itelläni masennuksen/ ahdistuksen jyllätessä päällä en todellakkaan mieti mahdollisia uusia tuttavuuksia, vaan sitä miten selviän seuraavaan päivään.

Ikäkin tuntuu vaikuttavan. Jostain syystä oon aina tullu paremmin toimmeen itteäni vanhempien ihmisten kanssa. Jotenkin sellaisten kanssa joukkoon liittyminen ei tuota niin paljon vaikeuksia, kun oman ikäisteni kanssa. Koulussa vietän pääsääntöisesti aikani runsaasti itteeni vanhempien luokkatovereiden kanssa. Työpaikoillakin työtoverit on ussein iältään 40+ ja tuntuu kun välissä ei olisi vuossii yhtään. Hauskan poikkeuksen tässä tekkee sen, että miun kaksi parasta ystävää on molemmat minnuu nuorempia. :D


Onko siun helppo tutustua ihmissiin ja ryhmäytyä?


Kiitos J kuvista <3

8 kommenttia:

  1. Kuten sanoit ammattikoulussa ei ollu helppoo tutustuu ihmisiin, se ei ollu helppoa miullekaan silloin.
    Nykyisin tutustun helpommin ku käyn Laiturilla ja oon facebookissa noissa epilepsia ryhmissä, jossa oon tutustunu miuta vanhempaan tyttöön (ikäero 2 vuotta) ☺️

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista Tiia! Kiva kuulla, että siulle tutustuminen on nyt helpompaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneks on. Olisipa se ollu silloin ammattikoulussa kans, nii mekin varmaan tunnettais toisemme paljon paremmin.

      Poista
    2. Mutta onneksi ei oo koskaan liian myöhäistä tutustua lissää :)

      Poista
  3. Koulussa tutustuminen ja ryhmäytyminen on aina kamalaa ja vaikeaa, vaikka itse olen äärimmäisen sosiaalinen ja avoin ihminen, mielestäni helppo tulla toimeen. Huomioin muut ja yritän ottaa mukaan ja tutustua. Siitä huolimatta mulla on ammattikorkeassakin vaan muutama hyvä kaveri koulussa ja loput on sellaisia et kyllä niiden kanssa toimeen tulee ja ryhmätöitä tarvittaessa pystyy tehdä, mut ei oikeastaan muuta. Meillä luokassa ne ns hiljasimmat ja ujoimmat muodostaa enemmistön, ja jättää meidät sosiaalisemmat ja ehkä rohkeammat taas ulkopuolelle :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minka! Kiva kun kerroit, jotenkin sitä ajattelee että sosiaalisille ihmisille ei tuottais hankaluuksia tutustua ihmisiin, mutta toisinkin voi olla :) Ja jännä, välillä noinkin päin, että hiljaisimmilla enemmistö :D

      Poista
  4. Todella hyvä teksti! Itsekin olen kokenut samoja fiiliksiä ja tuntuu, että jopa pelkään ulkopuolisuuden tunnetta. Siitä todellakin tulee sellainen riittämättömyyden fiilis ja että mikä itsessä on vikana. Tosi paljon tsemppiä sulle!<3

    www.ellileppiniemi.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elli! :) Niin sitä aina miettii ensin, että mikä itsessä on vialla vaikkei välttämättä oliskaan mikkään... :/

      Poista

Otan mielelläni vastaan rakentavaa palautetta, mutta asiatonta tai tylyä tekstiä en edes julkaise. Kiitos, että kommentoit! :)